Istun guest housen kuistilla, on pimeää. Kuulen etäistä musiikkia ja yöeläinten ääniä, gekot jahtaavat hyönteisiä kattolampun ympärillä, sillointällöin kulkukoirakuoro aloittaa ulvontansa. Hiki yrittää puskea lippiksen alta, pitää ottaa huikka vesipullosta. Olen ollut kolme viikkoa Indonesiassa, kehitysmaassa, jossa matkailu perustuu pääosin surffikulttuurin ympärille.
Olen suunnitellu tätä reissua erittäin lyhyillä varoitusajoilla ja Uuden-Seelannin jälkeen tuntui helpolta lähteä Santun ja Miksun mukana Indonesiaan, joka ei kuulunut kyllä alkuperäiseen suunnitelmaan. Poikien motivaatio perustui lähinnä surffaamiseen eli lainelautailuun. Mulla se ei ollut aivan ykköspaikalla ajatuksissa, vaikka pikku kipinä oli jo austraaliassa päässy viriämään tähän vaikeaan mutta niin koukuttavaan urheiluharrastukseen.
Ensimmmisellä viikolla Balin saarella käytiin tutustumassa hieman paikalliseen kulttuuriin skoottereilla hurjastellen kaupungissa jossa ei oikeastaan ole liikennesääntöjä. Lähes joka päivä tuli käytyä myös surffaamassa, laudan vuokraaminen on helppoa ja halpaa ja ranta hyvin lähellä. Myös paikallinen ravintolakulttuuri tuli aika tutuksi, kaikki ruoka syötiin ulkona, koska se on täällä niin halpaa. 3 eurolla syö jo itsensä kipeäksi. Vielä halvemmalla jos haluaa saada ittensä kipeäksi niin sekin onnistuu, ripuli on taattu.
Vietin syntymäpäivääni 24.3. Aamulla melottiin auringonnousun aikoihin ulapalle odottelemaan aaltoja ja surffilta sitten tukevan lounaan kautta alkoi matka Lombokille, Balin naapurisaarelle. Autolla kaks tuntia, lautalla viisi tuntia ja vielä autolla reilu tunti. Oli ikimuistoisin synttäripäivä koskaan.
Täällä Lombokilla me ollaan poikain kans käytännössä vain syöty, nukuttu ja surffattu. Minä oon välillä ottanu valokuvia ku paremmat surffaa. Välissä oli niin pientä aaltoa kolme päivää että me käytiin miksun kans Gili Air nimisellä pienellä paratiisisaarella snorklaamassa ja sukeltamassa. Koralliriutat on kauniita.
Kun koko elämä pyörii surffauksen ympärillä niin sitä huomaa itsekin hurahtaneensa lajiin melko vahvasti. Jokainen aalto jonka nappaat antaa valtavan energialatauksen ja voimia meloa takaisin line uppiin odottelemaan uutta aaltoa. Vastoinkäymisiäkin tulee. Haavoja ja jälkiä lautaan koralleista, joskus ei niin hyviä surffipäiviä ja uupumusta rankan melonnan jälkeen. En kuitenkaan muista milloin viimeksi olisin kehittynyt jossain asiassa niin nopeasti kuin surffaamisessa täällä. Joka toinen päivä voi sanoa että vedin taas elämäni parhaan aallon. On myös hieno katsoa kun paikalliset lähes ammattisurffarit tekee hienoja temppuja ja kuinka helppoa se niille on, jotka ovat kasvaneet lämpimän meren äärellä, joille tämä on arkipäivää.
Muutama huomio länsimaiseen kulttuuriin tottuneen nuorenmiehen näkövinkkelistä näin kehitysmaassa matkaillessa. En tiedä tarkalleen millainen Indonesian taloudellinen tilanne on, tai miten paljon köyhyyttä ja kurjuutta täällä on, mutta ihan arkikokemuksen perusteella tuntuu että ihmiset on aika onnellisia täällä. Paikallisten talot ei ole kovin kummosia, eikä liioin vaatteet, autoja on harvalla ja mopotkin on monesti aika resuja ja niillä kuljetetaan kaikkea viisihenkisestä perheestä rekka-auton korkuisiin heinäkasoihin. Kaduilla on paljon irtokoiria, lehmiä, kanoja ja kukkoja. Käsityötä näkee hyvin paljon. Vähäiset työkoneet on aika rujoja.
Ihmiset on iloisia. Kaikki hymyilee. Lapset leikkii jokapaikassa, lapset myös tekee töitä. Ihmisillä täällä ei ole kiire. Harvoja paikallisia hurjapäitä lukuunottamatta kaikki ajaa mopoillaa hitaasti, aikataulut on sinnepäin laadittu, riisipellon laidalla otetaan nokosia ja syödään eväitä. Kaikki tuntee toisensa, jos tarvit kuljetusta, vuokramopoa, surffilautaa ihan mitä vaan, niin aina joku tietää jonku jolla on tarjolla, ja kohta sulla on mitä tarvit.
Mun reissu alkaa olla loppupuolella, ei enää montaa kuukautta jäljellä. Saa nähdä mistä sitä itsensä vielä löytää. Ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu hienolta tuntea koti-ikävää, ehkä myös kotimaa ikävää. Ehkä ehdin vielä lappiin pilkille.
